Sitä voisi melkein kutsua vahingoksi. Tai onnenkantamoiseksi. Miksei myös sattumankaupaksi. Töistä toisaalle oli sovittu jo kauan sitten. Kaiken piti olla selvää. Mutta kuinkas kävikään. Elämä astui peliin, tilaanteet muuttuivat ja kaikki meni uusiksi. Oltiin huhtikuussa ja minulla ei ollut töitä kesäksi. Piti pysähtyä, miettiä hetki. Ja minähän mietin. Ja siinä samalla lähetin kymmenkunta työhakemusta suuntaan ja toiseen. Yksi niistä meni Jorvin anestesialle, eikä kulunut kuin hetki kun sain sieltä vastauksen. Tule käymään, kävi kutsu. Ja minähän menin, kädet hikoillen, valmiina piinapenkkiin ja ristikuulusteluun. Turhaan kuitenkin hermoilin, sillä ylilääkärin ensimmäinen kysymys oli, että koska aloitan. Sain huokaista helpotuksesta.
Viikko ennen töiden alkua iski kuitenkin epävarmuus. Minähän en osaa mitään. Mitäköhän ne olettavat minun osaavan? Selviänkö? Ja mikä tärkeintä, selviävätkö potilaat? Epätoivoisena yritin kahlata läpi anestesiologian ja tehohoidon oppikirjaa ja saatoin myös siinä samalla menettää muutamat yöunet. Mutta turhaa oli myös tämä paniikki. Kesäkuun alussa kävelin sisään Jorvin leikkaus- ja anestesiaosastolle ensimmäistä kertaa viransijaisena, ja vastaanotto oli alusta lähtien mitä kannustavin. Pehmeä lasku ja monen monta ihanaa senioria, jotka ottivat kopin kylmässä vedessä räpiköivästä kandista.
Ensimmäinen työviikko meni talon tavoille opetellessa ja päivittäin vaihtuvan seniorin kanssa yhdessä työskennellessä. Toisena viikkona sain jo vähän tuntumaa itsenäiseen työhön, sillä pääsin itse indusoimaan anestesiat seniorin katsoessa ja neuvoessa vieressä. Kolmantena työviikkona seniori siirtyi salin laidalle seuraamaan pärjäämistäni, ja neljäntenä viikkona salin oven ulkopuolelle katsomaan ikkunasta. Viidennestä viikosta eteenpäin minulla oli oma sali potilaineen ja seniori puhelimen päässä tarpeen vaatiessa. Rauhoittavaa oli se, että aina sai kysyä, ja mikäli tulossa oli haastava potilas jonka suhteen olin epävarma, sai seniorin myös pyytää saliin seuraamaan tilannetta. Ainahan sitä haastavaa tilannetta ei tosin voinut ennakoida, ja silloin olin kyllä enemmän kuin kiitollinen että avun sai soittamalla hetkessä paikalle.
Induktioiden ohella pääsin myös opettelemaan erilaisia toimenpiteitä. Spinaalipuudutuksia, arteriakanyyleja, veripaikkoja ja loppukesästä myös muutama epiduraalipuudutus synnytysosastolla. Kanylointi alkoi sujua lähes automaatiolla ja enää jokainen ASA3 potilas ei aiheuttanut välitöntä takykardiaa itselle. Ja se tunne oli myös kieltämättä aika sanoinkuvaamaton, kun selvisi ensimmäistä kertaa omin avuin niin sanotusta ”vuoristorata-anestesiasta” noradrenaliinitukineen kaikkineen.
Se mitä kesän aikana en oppinut, oli kuinka tehdä hyvä epikriisi tai miten sanella nopeasti. Reseptejä taisin kirjoittaa jopa yhden (sic!). Unelmatyö ihmiselle, joka ei voi sietää paperitöitä. Myös lause ”Kauniita unia!” sai aivan uuden merkityksen. Ja se mikä on hyvän työyhteisön merkitys. Kun minulta kesän lopussa kysyttiin, että tulenko ensi kesänä uudelleen, ei minun tarvinnut kahta kertaa miettiä mitä vastata. Totta kai, sillä saatoin tuossa työn ohessa myös myydä sekä sieluni että sydämeni anestesialle. Oli se sitten vahinko, onnenkantamoinen tai sattumankauppaa.
-Nina L.